Kävin kuulemassa Kalle Aholaa ja Arttu Takaloa Cafe Fazerissa. Olen aina nauttinut Aholan samettisesta äänestä ja kun sitä oli nyt hyvä tilaisuus päästä kuulemaan, niin pakkohan se oli mennä. Pojat heittivät tunnin keikan esittäen Aholan kappaleita hänen soolouraltaan. Kuten etukäteen arvasin, 'Leijat Helsingin yllä' nosti nahkan kananlihalle ja väreet niskaan. Kauniita kappaleita oli toki muutkin. Lähinnä balladinomaiset rauhalliset biisit hivelivät kuuloelimiä eniten. Uusi tuttavuus hänen biiseistään oli minulle Pentti Saarikosken runoon 'Mustasukkainen apollo' sävelletty 'Korppi'. Voipi olla että olen pian Aholan uusimman levyn 'Audio Wunderbaumin' onnellinen omistaja.
Räpsäsin muutaman mustavalkokuvankin, kun olen oppinut hieman lisää kamerani saloja.
Olimme Muusikkoni kanssa viikko sitten jäähallilla katsomassa ja kuulemassa rockin veteraaneja; Nazarethia ja Deep Purplea. Nazareth oli pettymys: esitys oli suorastaan tylsä. Vetihän bändi sen suurimman hittinsä 'Love Hurts', ja se oli ehkä heidän parasta antiaan. Mutta sekin kuuluu parempana levyltä, vaikka olen ehdoton livemusan kannattaja.
Purple oli iskussa. Ian Gillianin sympaattinen lavaesiintyminen valloitti minut täysin. Settiin kuului tietysti 40-vuotisen uran hittejä, mutta myös potpuri 50-luvun musiikista. Ei näy ikä niissä miehissä, komistuvat vain kun harmaat peittää pään!
Tämän mahtavan illan kruunasi romanttinen kävely rakkaan kanssa öistä Töölönlahden rantaa pitkin rautatieasemalle. Näimme varmaan sata kaniinia matkalla, ei ihme että ne ovat ongelma. Mutta kyllä ne ovat söpöjä otuksia.
Elokuun alkupuolella kävimme 'Lepakkomiehessä' kuulemassa progea. Esiintymässä olivat bändit Uzva sekä Positive Wave. Vaikka proge ei olekaan lempimusiikkiani, niin pidin siitä. Uzvan musiikki on instrumentaalimusaa, eikä se sanoja kaivannutkaan. Kuullosti hyvältä. Positive Waven kappaleet olivat suomenkielisiä, laulajan ääni oli hyvä.
Loppuyhteenveto: Elävä musiikki on yleensä aina miellyttävää ja miellyttävämpää kuin levyltä kuultu. Minä kuuntelijana kiinnitän aina huomioni ensimmäiseksi laulajaan, (toisinaan kuitenkin basistiin, heh). En osaa erotella soittaako joku hyvin tai huonosti. Tiedän vain pidänkö vai en. (Etenkin silloin, kun kuuntelen musiikkia levyltä, kiinnitän huomiota myös sanoihin.) En huomaa jos joku soittaa väärin, mutta huomaan jos sanat unohtuvat. Kiinnitän huomiota myös siihen mitä näen: esiintymiseen, liikkeisiin, pukeutumiseenkin. Tämä ei siis ollut keikka-arvostelu, vaan kertomus mitä olen nähnyt ja kuullut. -impi-
Kävin kuulemassa Kalle Aholaa ja Arttu Takaloa Cafe Fazerissa. Olen aina nauttinut Aholan samettisesta äänestä ja kun sitä oli nyt hyvä tilaisuus päästä kuulemaan, niin pakkohan se oli mennä. Pojat heittivät tunnin keikan esittäen Aholan kappaleita hänen soolouraltaan. Kuten etukäteen arvasin, 'Leijat Helsingin yllä' nosti nahkan kananlihalle ja väreet niskaan. Kauniita kappaleita oli toki muutkin. Lähinnä balladinomaiset rauhalliset biisit hivelivät kuuloelimiä eniten. Uusi tuttavuus hänen biiseistään oli minulle Pentti Saarikosken runoon 'Mustasukkainen apollo' sävelletty 'Korppi'. Voipi olla että olen pian Aholan uusimman levyn 'Audio Wunderbaumin' onnellinen omistaja.
Räpsäsin muutaman mustavalkokuvankin, kun olen oppinut hieman lisää kamerani saloja. Olimme Muusikkoni kanssa viikko sitten jäähallilla katsomassa ja kuulemassa rockin veteraaneja; Nazarethia ja Deep Purplea. Nazareth oli pettymys: esitys oli suorastaan tylsä. Vetihän bändi sen suurimman hittinsä 'Love Hurts', ja se oli ehkä heidän parasta antiaan. Mutta sekin kuuluu parempana levyltä, vaikka olen ehdoton livemusan kannattaja. Purple oli iskussa. Ian Gillianin sympaattinen lavaesiintyminen valloitti minut täysin. Settiin kuului tietysti 40-vuotisen uran hittejä, mutta myös potpuri 50-luvun musiikista. Ei näy ikä niissä miehissä, komistuvat vain kun harmaat peittää pään! Tämän mahtavan illan kruunasi romanttinen kävely rakkaan kanssa öistä Töölönlahden rantaa pitkin rautatieasemalle. Näimme varmaan sata kaniinia matkalla, ei ihme että ne ovat ongelma. Mutta kyllä ne ovat söpöjä otuksia. Elokuun alkupuolella kävimme 'Lepakkomiehessä' kuulemassa progea. Esiintymässä olivat bändit Uzva sekä Positive Wave. Vaikka proge ei olekaan lempimusiikkiani, niin pidin siitä. Uzvan musiikki on instrumentaalimusaa, eikä se sanoja kaivannutkaan. Kuullosti hyvältä. Positive Waven kappaleet olivat suomenkielisiä, laulajan ääni oli hyvä. Loppuyhteenveto: Elävä musiikki on yleensä aina miellyttävää ja miellyttävämpää kuin levyltä kuultu. Minä kuuntelijana kiinnitän aina huomioni ensimmäiseksi laulajaan, (toisinaan kuitenkin basistiin, heh). En osaa erotella soittaako joku hyvin tai huonosti. Tiedän vain pidänkö vai en. (Etenkin silloin, kun kuuntelen musiikkia levyltä, kiinnitän huomiota myös sanoihin.) En huomaa jos joku soittaa väärin, mutta huomaan jos sanat unohtuvat. Kiinnitän huomiota myös siihen mitä näen: esiintymiseen, liikkeisiin, pukeutumiseenkin. Tämä ei siis ollut keikka-arvostelu, vaan kertomus mitä olen nähnyt ja kuullut. -impi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti