"Klik" kuului kun hän taittoi veitsen terän takaisin linkkuun. Hiljaisessa metsässä ääni tuntui liiankin kovalta. Hän käänteli hieman huolissaan päätään, mutta ketään ei näkynyt missään. Tänään oli loistava päivä toimittaa kyseisiä asioita pois päiväjärjestyksestä. Normaali elokuinen arkipäivä, puolipilvinen, hiljainen metsä, ei satunnaisia kulkijoita kun kello oli hieman yli puolen päivän. Jos joku sattuisikin kulkemaan samaa polkua, ei häneen ehkä kiinnitettäisi huomiota kun asuna oli tuiki tavalliset ulkoiluvaatteet, sellaisia kun mahtuu kolmetoista tusinaan. Päässä hattu, joka suojasi paitsi hyttysiltä, niin myös peittäisi kirkuvan punaiset hiukset. Ei tuntomerkkejä, ei muistikuvia. Hieman huolestutti, jos joku tulisi perässä vainukoiran kanssa; se kun voisi löytää jäljet ja lähteä jopa seuraamaan. Ei, nyt mielikuvitus aisoihin ja voimat peliin.
Käsissä alkoi jo painaa raahaaminen pitkin juurakkoista polkua. Vielä pitäisi kotona saada kaikki piiloon. Tuli mieleen puolityhjä pakastin. Veitsi vaan käyttöön, kaikki pieneksi ja pakkaseen. Voisi sitten illanistujaisissa tarjoilla pikku suupaloja arvuutellen vierailta mitä he mahtavat syödä... Kuka arvaisi lähimmin, voisi saada vaikka pienen palkkion. Omille lapsille hän ei voisi moista tehdä, parempi heidän kanssaan pysyä tutussa sika-nauta-jauhelihassa. Jossain sentään menee raja.
Käsi eksyi välillä taskuun, tuttu ja turvallinen veitsi. Sen hively rauhoitti mieltä. Jalopuinen kahva ja sen sisään kääntyvä terä, näppärä keksintö, muotoilu loistokasta designia. Se oli lahja läheiseltä, ihmiseltä joka tunsi hänet, tiesi mitä hän tarvitsee. Tällä kertaa veistä oli tarvittu yllättävän vähän, muutamia sivalluksia vain.
Tänään hän oli lähtenyt toimimaan yksin. Apurit, ne kaksi, eivät tienneet keikasta mitään. Mukaviahan he ovat, mutta joskus heidän sähläykset menevät yli äyräiden. Parhaan apurin saisi vain panostamalla pitkään koulutukseen. Se vaatisi paljon aikaa, jotta luottamus olisi täydellistä. Pikkukeikoilla nämä nykyisetkin ovat ihan ok, mutta tositoimissa parempi luottaa vain itseensä ja tyytyä ainoastaan omaan työpanokseen.
Hän alkoi lähestyä kotitaloaan. Kantamukset käsissään hän päätti olla rohkea ja mennä pihan poikki omalle ovelleen. Hänellä kävi tuuri; pihan vakiojengi ei ollutkaan kytiksellä, ajoitus oli loistava! Olisi täytynyt käydä kuitenkin selittämään jotain epämääräistä kantamusten sisällöstä. Siis reippain mielin kohti omaa ovea.
Kun avain kääntyi lukkoon, kuului sisältä pientä vikinää; koirat, ne kaksi, odottivat innoissaan sienikorin kanssa saapuvaa emäntäänsä. Jälleen hän oli saanut käydä koluamassa sienipaikat rauhassa, eikä kukaan nähnyt missä se loistava suppilovahveromätäs tai tattipöheikkö sijaitsee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti